Dia 10: Et ikina unohda ensimmaista aaltoasi...

Kohtaaminen oli suunniteltu jo ennen kuin tahdet ja planeetat oli luotu. 27,5 vuotta syntymani jalkeen jumalten kasi viimein lahetti liikkeelle tuon taivaallisen vesimassan jostain tyynenmeren valtavalta selalta Hawaijin saarten etelapuolelta. Tuulen nopeudella se lahestyi olinpaikkaani keraten voimia El Niñosta, ohittaen matkallaan galapagossaaret ja saavuttaen viimein maaranpaansa, Montañitan rannikon. Olin valmiina nahdessani vetisen muurin nousevan kymmenia metreja takanani ja vaikka aavalle melomisesta riutuneet kateni tuskin enaa tottelivat, piiskasin itseni viela viimeiseen vauhdinottoon, jotta paasisin tuon smaragdinvihrean kaunottaren selkaan mahdollisimman sulavasti. Tunsin adrenaliinin syoksahtavan suoniini samalla kun lautani nousi hetkessa puolitoista metria ilmaan aallon tarttuessa mitattomaan lastuuni. Tata varten olin harjoitellut tunteja ja tunteja ja tiesin etta nyt olisi se hetki, jolloin poikuuteni todella menetan. Vauhti kasvoi eksponentiaalisesti sekunti sekunnilta ja nostin ylaruumiini laudasta opetetulla tavalla kasieni varaan. Enaa takajalka vakaasti laudalle ja siita etujalan kautta pystyyn. Rannan rikkoutuneilla aalloilla leikkiminen olisi kohta historiaa, ja paasisin rantojen pronssisten sankareiden seuraan kaikkien ihailevien katseiden kohteeksi...

Harmi etta innostuin liikaa ja liukastuin laudalta.

Huomenna uudestaan.