X-treme D-tox vol. 1.0

Se tyypillinen kesalomakuva

Lupasin karistaa vahat Costa Ricassa kertyneet kilot aktiivisella Bolivian lomalla ja viimeiset pari viikkoa ovat tosiaan tulleet kaytetyksi erittain tehokkaasti. Kevyen Perussa trekkailun jalkeen oli vuorossa vaihtaminen astetta isommalle tutustumalla jaakiipeilyn saloihin maagisen kuuden tonnin rajan tuolla puolen.

Huayna Potosi

Onnistuin saamaan sveitsilaiset (Phil ja Jonas) ja Michaelin vakuuttuneeksi 6088 metriin kiipeamisen autuudesta ja paatimme perustaa retkikunnan suuntanamme Bolivian suosituin huippu, Huayna Potosi. Onneksemme hostellimme matkatoimisto tarjosi jarkevan hintaista pakettia kyseiseen tarkoitukseen, eika meidan tarvinnut lahtea merta edemmaksi kalaan. "A relatively easy first technical ascent", lupasi Lonely Planet, mutta tiesimme, ettei kyseisessa korkeudessa kiipeaminen olisi missan nimessa paivakavelya; ottihan jyrkempien katujen tallaaminen jo La Pazin 3600 metrissa yllattavan paljon voimille. Mainitusta syysta valitsimme kolmen paivan setin, johon kuuluu ensin akklimatisointi-/jaakiipeilyn perusteiden harjoittelupaiva ja sen jalkeen kaksi paivaa kiipeamista.

Illalla tapasimme oppaamme Miguel Peltihampaan, joka varusti meidat kiireesta kantapaahan asianmukaisilla, mutta ei missaan nimessa ajanmukaisilla tamineilla. Heppu vaikutti kuitenkin asiantuntevalta ja varusteiden keraamasta ajan patinasta huolimatta kavimme nukkumaan luottavaisin mielin.

Day 1

Heratys kaikui puoli seitsemalta ja joukkomme kokoontui viimeiselle poydan aaressa vietetylle aamiaiselle. Tambo Colonialin kahden euron loistavaa aamiaisbuffettia tulisi seuraavien paivien aikana ikava, joten tankkasimme kuvut tayteen ennen koitosta.

Matka 4700 metrissa odottavaan perusleiriin kesti vain kolmisen tuntia, ja pian horisontissa komeili esitteista tuttu Huayna Potosin profiili. Ennen perusleiriin saapumista ohitimme kuitenkin viela kolkon hautausmaan, joka tuntui haluavan antaa meille viela viimeisen varoituksen: ihmishenkia menetetaan vuorille jatkuvasti.


Huayna Potosi ja viimeinen perusleiri

Perusleirista nakyma Potosin huipulle on upea. Jotenkin vuori tuntuu varsinkin Bolivian talven pilveton taivas taustanaan ystavalliselta ja helposti lahestyttavalta. "Tuonhan nyt voisi kiiveta taaltakin parissa tunnissa", ajattelen. Sitten joku osoittaa rinteelle: aamun kiipeajat ovat palaamassa huipulta takaisin korkeaan (5200 m) leiriin. Nakokykyni aarimmilleen pinnistaen naen oikealla korkeamman leirin ylapuolella nelisen kappaletta pikkuriikkista pistetta, jotka hadin tuskin eroavat heikosti nakyvasta polusta. Vuori tuntuu yhtakkia kymmenen kertaa suuremmalta kuin hetki sitten. Tasta tulisi rankka reissu.


Potosi perusleirista

"Kauimpana oikealla ylhaalla naette Puolalaisen harjanteen", kertoo Miguel. "Miksi sen nimi on juuri puolalainen harjanne?", kysymme yhteen aaneen. "Koska Puolalainen kiipeilija putosi sielta 1000 metria tuonne vuoren jyrkemmalle puolelle", kuuluu vastaus. "aijaa...kiva".

Maittavan kenttalounaan jalkeen vaellamme vanhalle jaatikolle harjoittelemaan jaakiipeilyn perustaitoja, lahinna erilaisia kulkutapoja ylos ja alas. Krevassipelastus jaa oppimatta, mutta toisaalta kukaan meista amatooreista ei varmasti sita lahtisi omin pain yrittamaankaan vaan parempi idea olisi joka tapauksessa hakea apua korkeasta leirista, mikali kummatkin oppaamme sattuisivat krevassiin tipahtamaan.


Treenijaatikko


Opas-Miguel pousaa...


...Ma en nayta ihan yhta vakuuttavalta

Ehdottomasti cooleinta on paivan paatteeksi treenattu pystyseinan kiipeaminen kahdella hakulla. Jaaraudat ja hakut pitavat kuin pitavatkin peilikirkkaalla seinalla ja palatessamme perusleiriin uhkumme itsevarmuutta: emme kuuluisi niihin 50% yrittajista, joilta Potosin huippu jaa kokematta.


Tastakin mennaan parilla Charlet Moserilla helposti

Day 2

Toisena paivana on vuorossa kiipeaminen korkeaan leiriin. Parin kolmen tunnin urakka antaa esimakua siita, mita on tulossa ja reisilihakset joutuvat tuon tuosta koetukselle erittain hankalakulkuisessa kivikossa. Aurinko paahtaa rankasti mutta hellittamaton viima pitaa vaatekerrokset tiukasti kiinni.


Lahdossa korkeaan leiriin


Kilpaileva tiimi

Ylos paastessa vastassa on pienoinen kylallinen North Face -telttoja ja innokkaita kiipijoita maailman joka kolkasta. Outoa kylla huippu nayttaa taalta korkeammalta huomattavasti luoksepaasemattomammalta kuin 500 metria alempaa. Massiivinen jaatikko loppuu aivan leirin reunalle ja polku ylos katoaa nopeasti sen taakse.


Valilla huikkaa


Nakymaa 5200 metrista


Hellyyttavaa lattarienglantia


Tasta se alkaa...


Hammastyttavan aito studio-backdrop


Kivinen leirintaalue


Tassa vaiheessa olo oli viela huoleton...


Viimeinen varustetsekkaus

Auringon laskettua vimmainen myrskytuuli asettuu valittomasti suhteellisen leppoisan paivailmaston tilalle ja tuntuu tiuskivan yhdessa jaan ja kiven kanssa: "Te ette kuulu tanne, mikaan elava ei kuulu". Onneksi retkikunnallamme, toisin kuin useimmilla muilla, on matkassa isompi komento/keittioteltta, jossa voimme nauttia iltakeiton suojassa luonnonvoimilta.

Day 3

Nukkumaanmenoaika oli toisena paivana heti illallisen jalkeen kello kuusi illalla, silla nousu alkaa aina kello yksi yolla. Alan riisutua makuupussista klo 00.40. "Paljonko nukuit?" Phil kysyy. "En yhtaan", vastaan, "Hemmetin tuuli". "En makaan nukkunut mut kai sita sit cityssa ehtii", kuuluu nuutunut aani teltan toiselta laidalta. Infernaalinen tuuli on paukuttanut telttojemme kankaita silla intensiteetilla, ettei yksikaan retkiuntamme jasenista ole saanut silmaystakaan unta. Horkassa puemme useita kerroksia vaatteita ja varusteet yllemme. Sitten komentotelttaan nauttimaan kupposet kokateeta ja matkaan.

Lampotila on reilusti pakkasen puolella, mutta huipun -20 C:een tamakin on viela lamminta. Jaaraudat narskuvat ja hakku pitaa kilkkaavaa aanta. Taysikuu antaa vuorelle aavemaisen hohteen ja huippu tuntuu tunnin askeltamisen jalkeen saavuttamattomalta. Ylitamme krevasseja jaasilloilla jotka nayttavat liian heikolta kantaakseen balleriinaakaan. Ne kestavat. Silloin talloin vastaan tulee parikymmenmetrinen pystyseina, jolloin oppaamme kiipeaa ylos ja varmistaa vaivalloista kiipeamistamme ylakoydella.

Tunnit kuluvat ja eteneminen kay yha vaikeammaksi. Keuhkot rukoilevat olematonta happea ja lihakset syovat itseaan energianpuutteessaan. Kaivan taskustani Snickersin ja haukkaan pari jaista palaa. Askeltamisen rytmin rikkova ylimaarainen ponnistus saa minut haukkomaan henkeani voimakkaasti usean minuutin ajan ja paatan olla enaa syomatta Snickersia paitsi aarimmaisessa hadassa. Emme nae huippua ja koko ajatus sen saavuttamisesta tuntuu kaukaiselta. Paatan olla ajattelematta koko asiaa ja keskityn vain seuraavaan liikkeeseen. Hakku jaahan, oikea jalka korkeammalle, sitten vasen jalka ja taas hakku jaahan... Prosessista muodostuu fyysinen mantrani jota toistan aivottomasti koska mitaan muuta ei talla hetkella maailmassani ole. Kaikkialla on hiljaista, kylmaa ja pimeaa, vain kiipeilijoiden otsalamput loistavat rinteella antean merkin jonkinlaisesta elamasta tassa lohduttomassa avaruusmaisemassa. Joka askeleen jalkeen jalkeen toivon nakevani viimeisen seinan edessani. Se ei tapahdu viela pariin tuntiin.

Sitten se on siina. 200 metria vertikaalista jaata, jolla kavely ei enaa ole mahdollista ja kadet on otettava kayttoon. Vaikka kyseessa on nousun raskain osuus tunnen pienta helpotusta: vaikka jalkani ovat jo pelkkaa sosetta, kasivarsia on tullut rasitettua suhteellisen vahan ja tama kayttamaton voimavara saa nyt ottaa ohjat. Vedan itseani selka- ja kasilihaksillani ylos ja asettelen jalkani liian huolimattomasti jaapenkereille. Pari kertaa olen liveta otteistani, mutta hakku pitaa ja saan itseni kammettua ylos kerta kerran jalkeen.

Puolivalissa seinaa kuitenkin tapahtuu jotain odottamatonta: en enaa tunne oikean kaden sormiani! Koetan vaantaa kateni nyrkkiin ja lammittaa jaapuikoiksi muuttuneita nakkejani mutta toimenpide ei auta. Tuuli ja jaa ovat yhdessa lopettaneet aareisverenkiertoni. Pelastyn todella ja yhtakkia olen varma etten saavuta huippua. Tuntuu todella avuttomalta ja haluan kavuta alas. En toki halua menettaa tyolleni tarkeita hiirikaden sormiani. Miguel on huomannut etenimiseni pysahtyneen ja laskeutuu minua kohti. "Mika hatana?" "Sormeni ovat turrat, jaassa, toimintakyvyttomat" soperran espanjaksi. "Naytahan", Miguel riisuu kahdet hanskani ja paljastaa aimistyksekseni paljaan ihoni vihamieliselle ymparistolle. Han lajayttaa pari mojovaa iskua sormilleni. En tunne mitaan muutamaan hetkeen. Sitten musertava kipu sateilee kasivarttani pitkin selkaytimeeni. Kyyneleet nousevat silmakulmiin. Kipu pelastyttaa minut kymmenen kertaa pahemmin kuin tunnottomuus. Olen edelleen varma etten voi jatkaa. Vaikerran tuskissani muutaman minuutin. Sitten akkia kipu on poissa ja pystyn jalleen tuntemaan sormeni. Kiitan nopeasti opastamme ja samassa olen jo jatkamassa seinaa ylospain. Enaa joitakin kymmenia hakun iskuja ja olen huipulla. Alan kuulla puheensorinaa. Muut ovat jo ylhaalla ja ovat huomanneet minut. Puhe voimistuu nopeasti ja sitten - olen huipulla! Ajattelen kiipeavani saman tien huippuharjanteen yli ja istahtavani laakealle huippukalotille. Harjanteen yli kurkistaessani tunnen kuitenkin lievaa heikotusta: harjanteen takana ei yksikertaisesti ole istumapaikkaa, vaan vain yli 1000 metria vapaata pudotusta ja alhaalla ahnaasti odottava kivikko. Varmistan itseni hakkuun ja istahdan harjanteelle. Vihdoin! Kolmen paivan uurastus on palkittu.


Phillip ja Jonas


Meitsi ja Michael

Olemme paikalla kellontarkasti. Aurinko aloittaa juuri nousunsa idasta valtaisan viidakkoalueen takaa ja Huayna Potosi heittaa epatodellisen, valtavan varjonsa taaksemme lanteen. Tunnelma on uupunut, euforinen ja kiitollinen. Nappaan muutaman kuvan mutta hapenpuute tekee minut hieman hajamieliseksi, enka juurikaan ajattele kuvien rajausta tai asettelua. Olen vain yksinkertaisesti tyytyvainen perille paasysta.


Auringonnousu kuudessa tonnissa


Nakyma lanteen


Coming down


Miguel ja Michael

Alastullessa kukaan ei juurikaan puhu. Myos vaellus hupulta korkeaan leiriin on urakka itsessaan ja kolmen tunnin talsimisen jalkeen olo on kaikilla erittain voipunut. Kaikki istuvat leirissa hiljaa vaikka meidan tulisi jo purkaa leiria ja aloittaa laskeutuminen perusleiriin. Kukaan ei yksinkertaisesti jaksa liikauttaa raajaakaan. Vasymys on totaalinen ja armoton. Parin tunnin ja usean kahvi/teekupin jalkeen alamme vihdoin kerata kamppeitamme ja aloittamme laskeutumisen takaisin sivistykseen. Perilla perusleirissa Miguel on jo meita vastassa tarjottavanaan parempi palkinto kuin kukaan meista olisi edes voinut kuvitella. Useita lampimia, kanataytteisia empañadas -leipasia ja valtava pullollinen Coca Colaa. Silmamme tuikkivat villimmin kuin yhdellakaan lapsella jouluaattona ja kumoamme lounaan autuaan hymyn saattelemana. Tyydytyksen tunne on taydellinen.


Urakka takana ja hymy herkassa