Dia 15: To hell and back!

Herasin aamulla mukavasti puoli viisi aamulla, silla ainut jarkeva bussi Guayaquiliin, josta minun siis piti ottaa bussi Quitoon, lahti Montañitasta tasan viidelta. Onnekseni olin ajankohdasta johtuen alkumatkan totaalisessa horroksessa - sen verran vauhdikasta menoa oli taas luvassa rannan pikkuteilla.

Ecuadorin suurin kaupunki, noin merenpinnan tasolla sijaitseva Guayaquil olikin sitten aamuyhdeksan korventavassa auringossa aivan helvetillinen kokemus. Olin fiksuna juonut bussimatkalla pari litraa vetta, jotta edellispaivan auringonpistoksen oireet pysyisivat bussimatkan ajan kurissa. Hyva idea muuten, mutta kun bussimatka kesti nelja tuntia, eika bussissa ole lainkaan vessaa, alkoivat loppumatkasta kaikki mieleen muistuvat rukoukset ja joogamantrat olla kriittisen tarkeita itsekunnioituksen sailyttamisen kannalta. Bussista ulostauduin pikaisesti Guayaquilin kaaoottiselle bussiterminaalialueelle, jossa kojujen pitajat lakaisivat kuolleita torakoita ja heinasirkkoja jarjettoman isoihin kekoihin elavien lajitoverien hyppiessa lukuisina vierella. Yuk! Lahin baño tuntui olevan saavuttamattoman kaukana.

Posliinitaivaan jalkeen aloitin pitkan talsimisen pitkin 8-kaistaisen paatien vartta Transportes Ecuadorin terminaaliin. Mika oli tuntunut tulomatkalla taksin kyydissa kivenheitolta olikin jalan +45 asteen patsissa reppu selassa melkoisen tuskainen kokemus. Asiaa ei yhtaan auttanut edellispaivalta periytyvan, auringonpolttaman ihon responssi kuumuuden, hikoilun ja repun hihnojen hankauksen yhteisvaikutukseen. Aaargh! Henkilokohtaisesti pyrin pysymaan poissa tuosta saastaisesta ja tukahduttavasta kaupungista lopullisesti, enka suosittele visiittia kenellekaan muullekaan.

Sitten olikin edessa yhdeksan tunnin istumisurakka Quiton bussissa. Asteittain viileneva ilmasto korkeuden kasvaessa tuntui ekstaattiselta ja helpotti projektia huomattavasti. Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan, etta selviaisin paivasta sittenkin hengissa. Edes ehka maailman huonoin bussileffa Boa (Boa Prehistórica) ei onnistunut lannistamaan fiiliksiani. Leffassa antarktikselle vankilaa rakentava korporaatio tormaa satametriseen boaan, joka luonnollisesti syo kaikki. Just joo. Mista lahtien kuristajakaarmeilla on ollut myrkkyhampaat?

Edelleen jouduin ihmettelemaan, mika Ecuadorilaisten bussikuskien itsemurhaviettia jatkuvasti ruokkii. Kaksikaistaisella (siis yksi per suunta) kiemurtelevalla vuoristotiella bussinrotiskomme nimittain peittosi yhdella ohituksella mm. kolme pienempaa bussia, muutaman henkiloauton ja halytysajossa olevan poliisiauton! Koetin olla katsomatta alas, mutta uteliaisuus voitti...

Nyt siis takaisin Quitossa ja tunnelma on kuin olisi palannut kotiin isosta pahasta maailmasta. Kaikki tuntuu jotenkin kotoisalta ja tutulta ja Magic Bean on kylla hostelli vailla vertaa. Kavin illalla viela vaihtamassa viikon vanhan disintegroituneen taskusanakirjani uuteen ja metsastamassa after sunia, jota oli aivan mystisen vaikeaa loytaa edes apteekeista ottaen huomioon, etta mesta on 20 kilometria paivantasaajalta.

Taalla ollessa olen huomannut muuten hassun populaarikulttuuri-ilmion: joka toisessa julkisessa paikassa (baarit, kaupat, ym) soitetaan joko Cypress Hillin uudempia tai The Curen vanhempia levyja. Tama patee niin vuoristossa ja rannikolla. Kummaa.

Mut ei muuta mitista. huomenna viimeinen kokonainen paiva Ecuadorissa ja sitten kutsuu Vali-Amerikka!