En route to Costa Rica!

Sanoin, etten enää koskaan palaisi Guayaquiliin. Valehtelin. Lentoni Quitosta Panama Cityyn nimittäin teki välistopin Guayaquilissa (joka muuten on monta sataa kilsaa täysin päinvastaiseen suuntaan). Koetin olla katsomatta ikkunasta ulos, mutta kaupungin vastenmielinen profiili piirtyi väkisin verkkokalvoilleni. Jotenkin tuntui, että Guayaquilista koneeseen astuneet ihmisetkin olivat paljon rumempia kuin Quitosta tulleet. Pääsimme kuitenkin matkaan ilman, että kukaan rupesi enempiä rettelöitsemään. Täytyy sanoa, että lentokoneruoka Euroopassa on gourmet-luokkaa verrattuna täkäläiseen. Pyytäessäni kuivan (kinkkujuusto)taikinarullan nieluavuksi lasin kokista, stuertti laittoi siihenkin puolet light-kokista. Miksi? Oikeata kamaakin olisi ollut litroittain. Päättelin, että tyyppi oli selkeästi Guayaquilista ja yritti myrkyttää minut ihan vaan huvikseen.

Panamassa fiilis erosi jo selkeästi Ecuadorista: kaikki oli huomattavasti enemmän USA -vaikutteista. Vai mitä sanotte Hummer -edt:stä???

Hummer. That ten-ton truck feel.

San Josen valojen ilmestyttyä ikkunaan fiilikset olivat melko sekavat. "Tuolla tulen siis asumaan (vähintään) seuraavat puoli vuotta". Yritin analysoida seutua mahdollisimman tarkasti jo pelkkien katu/kotivalojen perusteella (pimeys noin muuten on näillä leveysasteilla melko täydellistä), joten analyysin tulokset todennäköisesti ovat täysin hyödyttömiä...

"Welcome to Costa Rica, it's very beautiful here", totesi kentän passivirkailija hymyn kera. Tiedän, siksihän täällä ollaan! Näyttäkää mulle nyt vaan heti ne tulivuoret ja siniset sammakot!

Sitten taksiin. Kuten Lonely Planet oli luvannut, taksikuskit täällä edustavat aina jotain tiettyä hotellia, ja tekevät mitä tahansa saadakseen sinut käyttämään sponsorinsa palveluja, jolloin heille tietysti lohkeaisi komissio. Oma kuskini vei minut väkisin budjettiani neljä kertaa kalliimpaan loukkuun luvaten, että jos mesta ei miellyttänyt, menisimme oitis alkuperäiseen vaihtoehtooni. No, eihän se tietenkään miellyttänyt ainakaan lompakkoani, joten jatkoimme ennalta valitsemaani Casa Leoniin, joka osoittautuikin hyväksi ja siistiksi paikaksi. Majataloa pyöritteli sveitsiläinen heebo, joka totesi kaikkiin kysymyksiin "Jawohl!"

Ensitöikseni avasin Costa Rica Today -lehden, odottaen värikästä ja iloista sanomaa, mutta siitä iloisuudesta voitiinkin sitten olla montaa mieltä:

En mä tätä ihan odottanut...

Nyt siis olin vihdoin määränpäässäni ja huomenna saisin oman kämppäni. Jännitti, eikä uni ollut tullakseen. Katsoin varmaan viisi jaksoa Lostia ennen nukahtamistani - ja maistelin hiukan Panaman kentältä mukaan tarttunutta 8-vuotista Bacardia. Laatuaikaa parhaimmillaan!

Lost on muuten parasta mitä telkulla on pitkään aikaan ollut tarjottavanaan. Hyvin kirjoitetut - ja ennen kaikkea loistavasti castatut hahmot, kiinnostava ja omaperäinen tarina, oikeasti yllättäviä käänteitä. Katsokaa ja rakastakaa sitä!