Suolainen juttu

Salar De Uyuni

Suolakentat kutsuivat ja saavuin Uyunin uinuvaan kaupunkiin kylman ja unettoman bussissa vietetyn yon jalkeen kello 5 aamulla. Kaupunki oli pilkkopimea, mikaan paikka ei ollut auki ja pakkasta oli varmasti ainakin 20 astetta. Parilta kadunlakaisijalta asiaa kysyessani he vastasivat, etta matkatoimistot ja kahvilat aukeavat kello 8.30. Odotettavissa siis kolme ja puoli tuntia seisoskelua jaatavassa kylmyydessa. Onneksi sain juttuseuraksi pari israelilaista heppua, jotka yrittivat tuloksetta paasta hostelliin lammittelemaan. Kovin paattavaiset juutalaiset painoivat hostellin ovikelloa tasan kahdenkymmenen minuutin valein ja vaihtoivat ovipuhelimen valilla pari sanaa unisen ja artyneen respatyontekijan kanssa, joka kerta toisensa jalkeen evasi naiden pyynnot paasta sisalle pakoon vaistamatonta paleltumiskuolemaa.


"...Ja taivaasta laskeutui han-jolla-on-kytkinlevy-otsassa" (Uyuni)

Viimein seitseman jalkeen muutamat toimistot avasivat ovensa ja bookkasin kolmen paivan autiomaakierroksen paikasta, jonka pitaja antoi minun jaada lammittelemaan kaasulammittimensa eteen siihen asti kun reissu starttaisi yhdentoista kieppeilla.

Mukaan ahtautuivat kuskin lisaksi myos pari irkkutyttoa, pari keski-ikaista italianaa ja ranskalainen sahkoinsinoori ja sitten olimmekin jo kaupungin liepeilla sijaitsevalla junien hautausmaalla, joka tarjosi nahtavaksi kymmenia junanraatoja eika paljon muuta.




Once Were Trains

Parin tunnin paasta kaupungista olimme keskella maailman suurinta suola-aavikkoa. Aavikon horisontti vaihtui teravasti puhtaan valkoisesta kirkkaan siniseen ja parin viikon paassa odottava Suomi tuli mieleen. Valtava tasainen pinta jatkui aarettomana joka suuntaan ja ainoa referenssi tilan koosta olivat kaukana horisontissa siintavat vuoret, joiden tuolla puolen sama suolainen tyhjyys tosin edelleen jatkui. Matkaseura oli ok, joskin Italialaisten jatkuva ylidramaattisuus, kovaaanisyys ja valitus pienimmastakin matkan aikana tapahtuneesta fibasta oli lievasti arsyttavaa.




Vuori, Suola ja Toyota Land Cruiser



Syvyysvaikutelman puuttuminen valkoisella tasaisella pinnalla provokoi hauskoja aistiharhoja

Ensimmaisen yon nukuimme asiaankuuluvasti Hostal del Sal nimisessa, kokonaan suolasta tehdyssa hotellissa. Suola muuten nayttaa olevan verraton eriste, silla huolimatta ulkona riehuvasta hellittamattomasta tuulesta ja paukkupakkasesta, sisalla oli verrattain lamminta ja viihdyimme illallispoydassa viinipullon aaressa viela hyvan aikaa ruoan jalkeen.


Suolahotelli

Toisena paivana matkasimme lapi hieman erilaisen maaston, ja pienempia suolajarvia ilmaantui aavikon keskelle vain silloin talloin. Nakymat olivat kuitenkin upeita ja autiomaan keskella matkatessa ei juurikaan nakynyt muita autoseurueita lukuunottamatta pakollisia levahdyspaikkoja. Vain kondorikotkat, aavikkoketut ja Flamingot(!) seurasivat tuntien mittaista urakkaamme halki miltei elottoman ja karun ympariston. Loppumattomat vuorijonot ja massiiviset tulivuoret muistuttivat jalleen, miksi alunperin paatin jattaa Vali-Amerikan sademetsat ja tulla Boliviaan. Maisemat taalla hengastyttavat pelkalla koollaan.


Sami ja kivipuu

Kolmas paiva alkoi aikaisin jaatavissa merkeissa ja Geysiirien, kuumien lahteiden ja vihrean laguunin jalkeen aloitimme pitkan (9 tuntia) kestavan ajon takaisin Uyunin helvetinkoloon. Tulipa matkan aikana kuitenkin nahtya uuttakin maisemaa, kuten kiipelyyn huippuhienosti soveltuva kivipuutarha.


Geysiireista huolimatta oli kylma


Vihrea laguuni ja suuren suuri tulivuori


Omituinen reikakivi


Kivipuutarhan antimia

Butch Cassidy & the Sundance Kid Ride again!

Uyunista otimme suolareissulla tapaamani Bevin ja Aidanin kanssa kurssin kohti huomattavasti alemammalla (ja siis lampimammalla) maalla sijaitsevaa Tupizaa. Valistoppi Tochan pikkukylassa oli tarpeen, silla aamupala oli jaanyt aikaisesta lahdosta johtun valiin ja nalka oli kova. Tochasta loytyikin yllattaen paras koko Bolivian reissun aikana kokemani katuruoka ja useat banaanipirtelot, lettujen tapaiset uppopaistetut torta fritat seka suolaiset salteñat upposivat vaivatta.

Tupizan laheisyydessa sijaitsevassa San Vicentessa kuulut lainsuojattomat Butch Cassidy ja the Sundance Kid kohtasivat loppunsa ryostettyaan rahakuljetuksen ja armeijan jaljitettya heidat paikalliseen hotelliin. Tasta johtuen Tupizassa on paljon villin lannen henkea huokuvia matkatoimistoja, jotka jarjestavat ratsastusretkia lahi- tai kauempaan maastoon pilkkahintaan: 7 tunnin paiva ratsailla kustantaa vaivaiset 100 bolivianoa (10 euroa). Otimme matkakumppaneideni kanssa seuraavaksi paivaksi koko paivan setin ja mukaamme lahtivat lisaksi puhelias ja hauska irkkutytto Louise ja Argentiinasta juuri saapunut Detroitilaiskaunistus Emily.


Ratsailla

Oltuani viimeksi - ja tahan asti ainoan kerran - hevosen selassa 12-vuotiaana kouluttajan pidellessa ohjaksia maasta kasin, tunsin oloni hieman epamukavaksi suuren argentiinalaiselikon selassa sen nykiessa hermostuneesti ohjaksia. Oppaamme kuitenkin neuvoi olemaan paattavainen ratsun kanssa ja tekemaan komennot kayttaen reilusti voimaa. Ennen pitkaa olin kuin olinkin sinut ohjauskaskyjen kanssa ja meno tasta eteenpain leppoisaa.


Inkan Kanjoni


Valipalatauko

Hetken aikaa ratsastettuamme tajusin, miksi villi lansi on niin iso turismivaltti niinkin kaukana jenkeista kuin Bolivian Tupizassa. Maaseutu kaupungin ymparilla on kuin suoraan Hyvista, Pahoista ja Rumista (ei siita Sarasvuon ja rantalaisen tv-showsta) punaisine jylhine kalliomaisemineen, maatalojen ymparoimine joenuomineen ja vanhoine rautatiesiltoineen ja -tunneleineen. Oppaamme oli varmasti siita paremmasta paasta, hevoset upeita ja hyvakuntoisia ja retki muutenkin ensiluokkainen. Paasimme jopa laukkaamaan reissun loppupaassa. Paatin ostaa isona hepan.


Meitsi ja Rosillo


Joen ylitys lankkarityyliin


Saapumassa El Torrelle