Suolainen juttu

Salar De Uyuni

Suolakentat kutsuivat ja saavuin Uyunin uinuvaan kaupunkiin kylman ja unettoman bussissa vietetyn yon jalkeen kello 5 aamulla. Kaupunki oli pilkkopimea, mikaan paikka ei ollut auki ja pakkasta oli varmasti ainakin 20 astetta. Parilta kadunlakaisijalta asiaa kysyessani he vastasivat, etta matkatoimistot ja kahvilat aukeavat kello 8.30. Odotettavissa siis kolme ja puoli tuntia seisoskelua jaatavassa kylmyydessa. Onneksi sain juttuseuraksi pari israelilaista heppua, jotka yrittivat tuloksetta paasta hostelliin lammittelemaan. Kovin paattavaiset juutalaiset painoivat hostellin ovikelloa tasan kahdenkymmenen minuutin valein ja vaihtoivat ovipuhelimen valilla pari sanaa unisen ja artyneen respatyontekijan kanssa, joka kerta toisensa jalkeen evasi naiden pyynnot paasta sisalle pakoon vaistamatonta paleltumiskuolemaa.


"...Ja taivaasta laskeutui han-jolla-on-kytkinlevy-otsassa" (Uyuni)

Viimein seitseman jalkeen muutamat toimistot avasivat ovensa ja bookkasin kolmen paivan autiomaakierroksen paikasta, jonka pitaja antoi minun jaada lammittelemaan kaasulammittimensa eteen siihen asti kun reissu starttaisi yhdentoista kieppeilla.

Mukaan ahtautuivat kuskin lisaksi myos pari irkkutyttoa, pari keski-ikaista italianaa ja ranskalainen sahkoinsinoori ja sitten olimmekin jo kaupungin liepeilla sijaitsevalla junien hautausmaalla, joka tarjosi nahtavaksi kymmenia junanraatoja eika paljon muuta.




Once Were Trains

Parin tunnin paasta kaupungista olimme keskella maailman suurinta suola-aavikkoa. Aavikon horisontti vaihtui teravasti puhtaan valkoisesta kirkkaan siniseen ja parin viikon paassa odottava Suomi tuli mieleen. Valtava tasainen pinta jatkui aarettomana joka suuntaan ja ainoa referenssi tilan koosta olivat kaukana horisontissa siintavat vuoret, joiden tuolla puolen sama suolainen tyhjyys tosin edelleen jatkui. Matkaseura oli ok, joskin Italialaisten jatkuva ylidramaattisuus, kovaaanisyys ja valitus pienimmastakin matkan aikana tapahtuneesta fibasta oli lievasti arsyttavaa.




Vuori, Suola ja Toyota Land Cruiser



Syvyysvaikutelman puuttuminen valkoisella tasaisella pinnalla provokoi hauskoja aistiharhoja

Ensimmaisen yon nukuimme asiaankuuluvasti Hostal del Sal nimisessa, kokonaan suolasta tehdyssa hotellissa. Suola muuten nayttaa olevan verraton eriste, silla huolimatta ulkona riehuvasta hellittamattomasta tuulesta ja paukkupakkasesta, sisalla oli verrattain lamminta ja viihdyimme illallispoydassa viinipullon aaressa viela hyvan aikaa ruoan jalkeen.


Suolahotelli

Toisena paivana matkasimme lapi hieman erilaisen maaston, ja pienempia suolajarvia ilmaantui aavikon keskelle vain silloin talloin. Nakymat olivat kuitenkin upeita ja autiomaan keskella matkatessa ei juurikaan nakynyt muita autoseurueita lukuunottamatta pakollisia levahdyspaikkoja. Vain kondorikotkat, aavikkoketut ja Flamingot(!) seurasivat tuntien mittaista urakkaamme halki miltei elottoman ja karun ympariston. Loppumattomat vuorijonot ja massiiviset tulivuoret muistuttivat jalleen, miksi alunperin paatin jattaa Vali-Amerikan sademetsat ja tulla Boliviaan. Maisemat taalla hengastyttavat pelkalla koollaan.


Sami ja kivipuu

Kolmas paiva alkoi aikaisin jaatavissa merkeissa ja Geysiirien, kuumien lahteiden ja vihrean laguunin jalkeen aloitimme pitkan (9 tuntia) kestavan ajon takaisin Uyunin helvetinkoloon. Tulipa matkan aikana kuitenkin nahtya uuttakin maisemaa, kuten kiipelyyn huippuhienosti soveltuva kivipuutarha.


Geysiireista huolimatta oli kylma


Vihrea laguuni ja suuren suuri tulivuori


Omituinen reikakivi


Kivipuutarhan antimia

Butch Cassidy & the Sundance Kid Ride again!

Uyunista otimme suolareissulla tapaamani Bevin ja Aidanin kanssa kurssin kohti huomattavasti alemammalla (ja siis lampimammalla) maalla sijaitsevaa Tupizaa. Valistoppi Tochan pikkukylassa oli tarpeen, silla aamupala oli jaanyt aikaisesta lahdosta johtun valiin ja nalka oli kova. Tochasta loytyikin yllattaen paras koko Bolivian reissun aikana kokemani katuruoka ja useat banaanipirtelot, lettujen tapaiset uppopaistetut torta fritat seka suolaiset salteñat upposivat vaivatta.

Tupizan laheisyydessa sijaitsevassa San Vicentessa kuulut lainsuojattomat Butch Cassidy ja the Sundance Kid kohtasivat loppunsa ryostettyaan rahakuljetuksen ja armeijan jaljitettya heidat paikalliseen hotelliin. Tasta johtuen Tupizassa on paljon villin lannen henkea huokuvia matkatoimistoja, jotka jarjestavat ratsastusretkia lahi- tai kauempaan maastoon pilkkahintaan: 7 tunnin paiva ratsailla kustantaa vaivaiset 100 bolivianoa (10 euroa). Otimme matkakumppaneideni kanssa seuraavaksi paivaksi koko paivan setin ja mukaamme lahtivat lisaksi puhelias ja hauska irkkutytto Louise ja Argentiinasta juuri saapunut Detroitilaiskaunistus Emily.


Ratsailla

Oltuani viimeksi - ja tahan asti ainoan kerran - hevosen selassa 12-vuotiaana kouluttajan pidellessa ohjaksia maasta kasin, tunsin oloni hieman epamukavaksi suuren argentiinalaiselikon selassa sen nykiessa hermostuneesti ohjaksia. Oppaamme kuitenkin neuvoi olemaan paattavainen ratsun kanssa ja tekemaan komennot kayttaen reilusti voimaa. Ennen pitkaa olin kuin olinkin sinut ohjauskaskyjen kanssa ja meno tasta eteenpain leppoisaa.


Inkan Kanjoni


Valipalatauko

Hetken aikaa ratsastettuamme tajusin, miksi villi lansi on niin iso turismivaltti niinkin kaukana jenkeista kuin Bolivian Tupizassa. Maaseutu kaupungin ymparilla on kuin suoraan Hyvista, Pahoista ja Rumista (ei siita Sarasvuon ja rantalaisen tv-showsta) punaisine jylhine kalliomaisemineen, maatalojen ymparoimine joenuomineen ja vanhoine rautatiesiltoineen ja -tunneleineen. Oppaamme oli varmasti siita paremmasta paasta, hevoset upeita ja hyvakuntoisia ja retki muutenkin ensiluokkainen. Paasimme jopa laukkaamaan reissun loppupaassa. Paatin ostaa isona hepan.


Meitsi ja Rosillo


Joen ylitys lankkarityyliin


Saapumassa El Torrelle

X-treme D-tox vol. 2.0

No niin, Israelkin on sitten paattanyt alkaa rahisemaan oikein kunnolla kun ei juutalaisilla naemma ole viela tarpeeksi vihamiehia alueella. Oli miten oli, Boliviassa paistaa aurinko pilvettomalta taivaalta jo toista viikkoa ja huolet ovat kaukana poissa. Mikali et ole kaynyt nauttimassa sivistavaa ja virkistavaa blogiani sitten eilisen, kehotan lukemaan ensin pari edellista entrya, silla tanaan pukkasin jopa kolme sellaista sivuille.

Death Road

Potosin valloituksen jalkeen hamusin lisaa adrenaliinipiikkeja ja paatin ottaa heti seuraavaksi paivaksi paikan hostellimme maastopyoraretkelle maailman vaarallisimmalle tielle, joka laskeutuu 62 kilometrin matkalla 4700 metrista La Cumbresta 1100 metriin Yolosaan. Tittelinsa tie ansaitsee tappamalla keskimaarin yhden ihmisen paivassa mutkaisella reitilla, jonka vasemmalla puolella odottaa 50-1000 metrin pudotus ja jonka oikealta puolelta sita syovat vesiputoukset ja jatkuvat maanvyoryt. Kun yhtaloon lisataan viela juopuneet rekkakuskit on kuolettava keitos valmis. Sveitsilaiset ja Michael olivat viela kiipeamisesta sen verran uupuneita etta paattivat ottaa kyseisen paivan iisisti kaupungilla hengaillen ja antoivat "Crazy Finnish Guyn" menna omia menojaan.


Death Road Warriors

Olin tilannut hydrauliset jarrut mutta jostain syysta sain mekaanisilla sellaisilla varustetun pyoran alleni. Eipa kuitenkaan auttanut valittaa, silla pikaisen yhteiskuvan jalkeen koko joukkio oli jo matkalla. Reitin alkuosa oli vauhdikasta asfalttitieta ja ohittelimme tuon tuosta niin busseja, rekkoja kuin henkiloautojakin. Edellispaivien jatkuvan kiipeamisen jalkeen alas rullaaminen oli huumaavan rentouttavaa ja kurvit selvitettiin tien reunoja nuolemalla.


Maisemaa alkupaasta


Asfaltilla paasi lujaa

Eras joukkomme jasenista kertoi edellisviikolla tavanneensa nuoren neidin, joka oli viettanyt kolme viikkoa sairaalassa kimmottuaan samaiselta tielta kiveen ajamisen seurauksena. Juttu kerrottiin onnekseni ennen tien soraosuutta, mika hillitsi vauhtiani hieman talla tien vaarallisimmalla ja pisimmalla osuudella. Karun muistutuksen tien luonteesta saimme eraassa kurvissa, jossa tuoreet jarrutusjaljet veivat reunan yli syvyyteen. 50 metria alempana rinteessa odotti surullinen naky: pirstoutuneita peravaunun kappaleita ja tuhansia appelsiineja levinneena jyrkanteelle ja alimpana taysin murskautunut ja vaantynyt rekan nuppi. "Tama tapahtui eilen", totesi opas kuivakkaasti. Death Road turistikohteena sai akkia erittain ikavan kaiun.






Maisemaa alempaa

Tie on kuitenkin kokemus myos sen puolesta, etta ilmasto vaihtuu paivan aikana moneen kertaan, alkaen jaatavasta ja karusta vuoristosta jossa talvivaatteet ovat tarpeen Yolosan kuumaan ja kosteaan viidakkoon, jossa porhalletaan enaa shortseissa ja t-paidassa - seka liikenteen nostattaman polyn tahden pakollisessa suojamaskissa.


Ei, nama eivat ole rusketusrajoja

Kuuden tunnin ajon jalkeen (sisaltaen useita snack- ja photo-pysahdyksia) paasimme Yolosaan ja edelleen erittain tarpeellisen suihkun kautta maittavan lounasbuffetin aareen.



Choro Trek

Kuolemantien jalkeenkaan ei jaaty lepailemaan, silla heti lauantaina aloitimme kolmen paivan trekkailun yhdella Bolivian upeimmista haikkausreiteista, joka alkaa ja paattyy samoihin pisteisiin kuin pahamaineinen auto/pyorareitti, mutta kulkee matkan eri jokilaaksossa vanhaa kivettya inkapolkua Death Roadista pohjoiseen.


Tasta lahdettiin pyorailemaankin


Karua maisemaa

Polun alkupaa La Cumbressa oli hetken aikaa hakusessa, eivatka asiaa helpottaneet alhaalta laaksosta tyontyvat pilvimassat, jotka peittivat vuorten huiput - joilta reitin alun siis pitaisi loytya - paksuun harsoonsa. Matkaan paastyamme tie oli kuitenkin selkea ja eksyminen jokseenkin mahdotonta vaikka valilla eteensa ei nahnyt kymmenta metria enempaa. Alkuosan laskeutuminen huipuilta alemmas laaksoon toi mieleen Frodon ja Samin vaelluksen Mordoriin, siksi karua oli maasto ja sen verran pahaenteinen lunta tupruttava lapitunkematon pilvipeite. Maisemat olivat pilvien repeillessa upeita ja lounas nautittiin idyllisessa ymparistossa vanhojen inkaraunioiden aarella.


Mordor flashback


Lounaspaikka nakyvissa


Pikku paimenet ja laamansa palaamassa paivan laitumelta

Yha alemmas paastessamme eloton kivi- ja soramaisema alkoi antaa tilaa kasvillisuudelle, ensin vain muutamille pensaille, mutta vahitellen yha kasvavalle ja moninaistuvalle pilvimetsalle. Paivan paatteeksi saavuimme suoraan satukirjan sivuilta repaistylle pienelle leirintaalueelle, jonka suojissa keitimme illallista ja nautimme ansaitut oluet.








Nailla lapsilla oli kovin likaiset jalat

Seuraava paiva oli edelleen yha tihenevaa sademetsaksi muuttuvaa kasvillisuutta ja jokainen kilometri toi nakopiiriimme myos uusia elainlajeja, alkaen ylangon laamoista ja suurista kotkista vaihtuen pikkuhiljaa sademetsan valtaviin morpho -perhosiin ja kolibreihin. Aina tien mutkitellessa ymparistoa korkeammalle saimme nauttia henkeasalpaavista nakymista ja tallustaminen kavi kuin itsekseen.


Joulutahtia!


Naa maisemakuvat on kylla ihan turhia...


Pakollinen poseeraus

Paivan matka oli kaikesta huolimatta yllattavan pitka ja pimea laskeutui kauan ennen saapumistamme seuraavalle leirintaalueelle. Hamarassa sademetsassa kulku oli kuitenkin kaikkea muuta kuin epamiellyttavaa satojen vihreana loistavien tulikarpasten valaistessa polkuamme. Naky oli hypnoottinen ja kirvoitti useampia "whoa" huudahduksia retkueeltamme. Pokkarikameralle tulikarpasten tervetulotanssia oli harmillisesti turha yrittaa tallentaa.

Viimeisena paivana kuljimme jo joenpohjaa ja polyisen autotien jalkeen saavuimme risteykseen, jossa paatimme odottaa meidat ylos Coroicoon vievaa bussia.


Henkilokohtainen huolto

Busseja meni ja tuli mutta jostain syysta yksikaan ei ollut menossa juuri Coroicoon. Myoskaan yksikaan auto ei ollut halukas ottamaan neljaa ruokkoamatonta euroturistia kyytiinsa, eli se siita etelaamerikkalaisesta vieraanvaraisuudesta. Kysyin jo hyvissa ajoin risteyksen kaupan pitajalta, josko taman kaupasta olisi mahdollista soittaa taksi Coroicoon ja tama vastasi ystavallisesti etta totta kai. Viiden jalkeen aloimme jo olla taksin kannalla ja kysyessani uudelleen taksille soittamisen mahdollisuutta, kaupan pitaja hymyili ja kysyi "onko teilla kannykkaa?". No ei tietenkaan ole kun ei meidan kannykat edes toimi Boliviassa, sen takiahan juuri kysyin etta onko kaupasta mahdollista soittaa taksia! Kauppias selitti etta tietysti voimme soittaa kaupasta, mutta omalla puhelimellamme, silla hanella ei sellaista ole. Onneksi risteyksessa oli myos sotilas vartioimassa puomia moottoritielle, ja talla oli vyollaan matkapuhelin. Sotilaalla ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ollut krediittia tehda puheluita kannykallaan, eika edes rahalla voitelu toiminut. Koetimme viela pysayttaa useita rekkoja, busseja ja henkiloautoja matkalla Yolosaan/Coroicoon pain, mutta tuloksetta. Joissain tilanteissa naispuolisista kanssamatkaajista olisi varmasti hemmetin paljon hyotya.

Auringon laskettua totesimme, etta ainoa vaihtoehto on kavella puolitoista tuntia Yolosaan ja ottaa sielta buss/taksi Coroicoon tai huone yoksi paikan paalta. Kaveltyamme puolisen tuntia pimeaa ja erittain polyista (liikenne ei lakannut pimean tultuakaan) tieta ylos ihme tapahtui. Kuorma-auto pysahtyi kohdallamme ja kuski kysyi josko haluaisimme kyydin Yolosaan. Kampesimme lavalle muutaman paikallisen seuraksi ja huviksi ja taman jalkeen olimmekin Yolosan pikkukylassa alta aikayksikon.

Yolosassa oli vuorossa jalleen odottelua. Kaikki Bussit menivat taas vaaraan suuntaan ja kylan ainoa taksikuski ilmoitti kyytia tiedustellessamme etta olisi vapaa puolen tunnin paasta. Reilun tunnin paasta samainen taksikuski kurvasi bussipysakille ja riensin helpottuneena kyselemaan, josko mentaisiin jo. "Mennaan, mennaan" kuski tokaisi ja alkoi juttelemaan poliisin kanssa tekematta elettakaan lahteakseen. Puoli tuntia kului ja aloimme jo epailemaan, etta meidat on varmasti kirottu kun kukaan ei halunnut vieda meita muutaman vaivaisen kilometrin paahan. Akkia kuitenkin eteemme kurvasi minibussi, jonka tuulilasissa komeilivat kirjaimet "Coroico" santasimme pikaisesti bussin ovelle samalla kun taksikuski juoksi peraamme ja huusi etta nyt mennaan. Naytimme vain kansainvalista "estas loco?" etusormimerkkia ja painelimme bussiin.

Myohaisen saapumisajankohtamme tuloksena saimme Coroicosta luksusmajoituksen pilkkahintaan ja aamulla oli mukava herata hotellin parvekkeelta avautuvaan upeaan nakymaan. Uima-allasta ei tosin tullut kaytettya, silla veden saannostelysta johtuen altaan vetta tuskin oli vaihdettu pariin kuukauteen - tai ainakin silta se naytti.


Vista hotellin partsilta lanteen

Huono onnemme kulkuvalineisiin liittyen jatkui tanaankin. Kaikki bussit Coroicosta La Paziin olivat talta paivalta taynna, joten otimme minibussin Yolosaan ja paatimme koettaa onneamme sielta kasin.


Odottelua Coroicossa...


...odottelua Yolosassa...

Kuitenkaan myoskaan Yolosasta ei mennyt bussin bussia moneen tuntiin (siis sellaista, jossa olisi ollut tilaa...) ja aloimme kyselemaan paikalliseen tapaan mahdollisuutta paasta La Paziin rekan lavalla. Tama on halpa, joskin erittain ei-suositeltava tapa paasta kuolemantie ylos, silla rekat ovat huonossa kunnossa, kuskit mita sattuu ja tie keskimaarin vain 3,5 metria levea - ja liikenne kulkee kahteen suuntaan. Paasimme viimein taydessa lautalastissa olevan rekan katolle ja vihdoin matkaan.


...Ja viimein "onnisti"!


Kanssamatkustajista oli hauskaa nahda gringoja lavakyydissa

Saimme tiesta myos muutamia olosuhteita valaisevia otoksia joita alla.















Pari-kolme tuntia lavalla ennen auringonlaskua olivat verrattain lampimia ja mukavia paata huimaavilla nakymilla ja pyorryttavilla ohituksilla maustettuina, mutta pimean saatua kyyti oli erittain jaista seuraavat pari-kolme tuntia La Paziin, ja vain paheni loppua kohden korkeuden lisaantyessa hiljalleen yli 4600 metrin. Viimein minun oli pakko ottaa makuupussi repustani ja kaariytya sen suojiin pakoon luut sarkevaa kylmyytta. Viimein paasimme kuitenkin turvallisesti perille ja taksimatka hotellille tuntui limusiinikyydilta tunteja kestaneen hyisen, pomppuisen ja kovan rekkakyydin paatteeksi.


Auringossa oli kiva matkustaa


Kun aurinko meni, tuli hemmetin kylma