Lakshrose Place, Episodio 1

Villa Lakshmi vaikuttaa ensimmäisen päivän jälkeen suorastaan nappivalinnalta. Kaikki tähän mennessä tapaamani asukkaat ovat 20-30 vuotiaita opiskelijoita/vapaaehtoistyöntekijöitä/muuten vain sopivan boheemeja tyyppejä, jotka rakastavat juhlimista ja muutenkin aktiivista elämää. Tutustuin heti kätelyssä ruåtsalaiseen Carolyniin, joka lähti viiden Costa Ricassa vietetyn kuukauden jälkeen takaisin kotomaahansa. Eilen siis vietettiin läksäreitä, joissa tutustuin lisäksi naapureihini Kareniin, Joannaan, Angieen, (Jenkeistä) Susaniin (Englannista), ja joihinkin näiden sekalaisiin ystäviin.

Täytyy myöntää, että tullessani ensimmäistä kertaa San Joseen perjantaina, kauhistelin taksin ikkunasta keskustan tyhjiä katuja ajatellen, ettei mestassa ole näköjään minkäänlaista yöelämää. Onneksi erehdyin, sillä partyt keskittyvät keskustasta itään San Pedron ja Los Yosesin kaupunginosiin, joita tulikin nähtyä eilen ihan urakalla. Myöskään näiden alueiden kaduilla ei sinänsä näy liiaksi kansaa, mutta klubit ovatkin sitten juttu erikseen. Klubeja on alueella tusinoittain kullekin lajityypille: hillittyä houseloungea, olohuonetyylistä rennompaa paikkaa, katu-uskottavaa rockbaaria, lattaritansseille omistettua kompleksia, peruslihatiskiä, raveluolaa - you name it, San Jose's got it.

Aloitimme illan upscale -tyylisessä (ja hintaisessa) loungessa, jonka mukavan vilpoisella sisäpihalla ehdimme nauttia muutaman imperialin ennen siirtymistämme Barrio Mexicon alueelle isoon tanssipaikkaan, jonka kerrokset oli omistettu eri lattaritansseille. Päätin aloittaa salsatunnit ensi tilassa - sen verran tyylikkäästi tyypit naisiaan pyörittelivät. Illan päätimme vielä El Pueblon alueella, jossa pienehkölle alueelle on ahdattu lukuisia toinen toistaan tiivistunnelmaisempia yökerhoja.

Länsimaalaiset naiset ovat paikallisille hombreille kuin siirappia muurahaisille, ja sainkin tuon tuosta olla esittämässä vuoron perään eri tyttöjen poikaystävää, mikä oli luonnollisesti oikein mukavaa. Ensimmäinen ilta onnistui siis kaiken kaikkiaan pitkälle yli odotusten, vaikkakin tällä hetkellä maksan siitä hirvittävää hintaa yli-inhimillisen krabbiksen kourissa. Illalla on luvassa lisää meininkiä ja huomenna kuulemma iso konsertti jossain puolentoista tunnin taksimatkan päässä. Luulenpa viihtyväni täällä oikein loistavasti...

Oikeesti mä vaan photoshoppasin itseni tähän netistä löytämääni kuvaan...

KY-syksy -02 Bon Voyage

Täällä on Burger King, KFC tai Mäkkäri (ei McKinsey) joka kulmassa ja burgeriateria maksaa hulppeat 2 dollaria. Totesin, että jonkinlainen konkreettinen ja haasteellinen fyysinen tavoite keväälle on asetettava, jottei otsikossa mainitun ajankohdan yliluonnollinen 12kg/4kk painonlisäys toistaisi itseään. Naapurini Carolyn (från Sverige) on asunut 5 kuukautta Villa Lakshmissa (asuntokompleksimme nimi), ja lähti tänään sunnuntaina takaisin äitiruotsiin. Eilen oli siis läksärit, joissa tapasin jo ison osan Lakshmin asukkaista (20 kämppää) ja meininki oli taattu aamutunneille. Vaikuttaa aika mun tyyliseltä paikalta jo alkumetreillä, mutta illasta lisää seuraavassa postauksessa.

San Josen downtown on melko äänekäs, ahdas, nuhjuinen ja muutenkin ei-niin-ihastuttava paikka, johon hallinnolliset elimet ja kaupat keskittyvät. Kävin mestassa vain nopeasti aamiaisella (Burger Kingissä, ylläri ylläri) alueella ja jätin tarkemman tutkimisen myöhemmäksi, sillä tähtäsin Villa Lakshmiin jo puoleksi päiväksi.

Oma looshini sijaitsee siis muutama kilometri ytimestä itään San Pedron suburbissa, joka on yliopistokaupunginosana luonnollisesti yöelämän gravitaatiosingulariteetti. Asuntolakompleksi muistuttaa jostain syystä kovasti telkun Melrose Placea, vaikka poolia ei valitettavasti ole - suihkulähde kyllä löytyy. Alla muutama otos paikasta.

Näkymä koilisesta luoteeseen

"Älä koske vaijeriosaan", sanoi vuokraisäntä.

Sisäpihan puutarha

Kämpän ovi

Ovelta sisään

Erillistä makuuhuonettahan mulla ei ole ennen ollutkaan

Sähköjohtoja suihkussa. Viritelmän paikallinen nimi on 'the widowmaker'

Vuokrasopimuksen allekirjoituksen jälkeen päätin lähteä tutkimaan ympäristöä. Lähistöllä on Väli-Amerikan suurin ostari, San Pedro Mall, jonka yläkerrassa on Väli-Amerikan suurin yökerho, Planet Mall (vähän mielikuvitusta, pliis).

Paikallinen ostari

Ostari olikin ennakkoluuloista poiketen ihan ehta mesta. Poikkeuksena esim. Jumboon, jossa Citymarket, Prisma ja Stocka vie 80% pinta-alasta, SP mallisssa on lukemattomia pieniä erikoistuneita liikkeitä, joista löytynee tyydytys tarpeeseen kuin tarpeeseen. Vaikka paikka on iso, tuntuu, että viisi Manga/sarjakuvakauppaa yhden katon alla on ehkä jo liioittelua. En valita tosin, hyvä näin. Mäkkärilläkin on omat putiikkinsa pää- ja jälkiruoille. Kävin taas Burger Kingissä. Ruoskin itseäni huomenna.

Kyllästyin läppärin kaiutinten pihinään jo kamoja purkaessani, joten kotimatkalla ostarista kävin naapurin Office Depotissa hankkimassa vähän Bassoa. Suureksi ilokseni mesta kantoi Altec Lansingia (jos haluat maksaa kaksi kertaa enemmän huonommasta kamasta, niin voit tietty ostaa ylihinnoiteltua BOSEa). Ei nää tietty ikiomille Cervin-Vegoille pärjää, mutta yllättävän jykevät saundit purkeista subbarin ansiosta silti irtoaa. Nyt voin levittää Impaled Nazarenen ilosanomaa myös täkäläisille naapureilleni (todellisuudessa kuuntelen tätä kirjoittaessani Emilie Simonia tosi hiljaa...).

Tulin kotiin vaihteeksi idän puolelta, ja huomasin, että aivan naapurissani on DDB:n Costa Rican toimisto. Arvatkaa mistä Sami hakee gradupaikkaa kesäksi...

En route to Costa Rica!

Sanoin, etten enää koskaan palaisi Guayaquiliin. Valehtelin. Lentoni Quitosta Panama Cityyn nimittäin teki välistopin Guayaquilissa (joka muuten on monta sataa kilsaa täysin päinvastaiseen suuntaan). Koetin olla katsomatta ikkunasta ulos, mutta kaupungin vastenmielinen profiili piirtyi väkisin verkkokalvoilleni. Jotenkin tuntui, että Guayaquilista koneeseen astuneet ihmisetkin olivat paljon rumempia kuin Quitosta tulleet. Pääsimme kuitenkin matkaan ilman, että kukaan rupesi enempiä rettelöitsemään. Täytyy sanoa, että lentokoneruoka Euroopassa on gourmet-luokkaa verrattuna täkäläiseen. Pyytäessäni kuivan (kinkkujuusto)taikinarullan nieluavuksi lasin kokista, stuertti laittoi siihenkin puolet light-kokista. Miksi? Oikeata kamaakin olisi ollut litroittain. Päättelin, että tyyppi oli selkeästi Guayaquilista ja yritti myrkyttää minut ihan vaan huvikseen.

Panamassa fiilis erosi jo selkeästi Ecuadorista: kaikki oli huomattavasti enemmän USA -vaikutteista. Vai mitä sanotte Hummer -edt:stä???

Hummer. That ten-ton truck feel.

San Josen valojen ilmestyttyä ikkunaan fiilikset olivat melko sekavat. "Tuolla tulen siis asumaan (vähintään) seuraavat puoli vuotta". Yritin analysoida seutua mahdollisimman tarkasti jo pelkkien katu/kotivalojen perusteella (pimeys noin muuten on näillä leveysasteilla melko täydellistä), joten analyysin tulokset todennäköisesti ovat täysin hyödyttömiä...

"Welcome to Costa Rica, it's very beautiful here", totesi kentän passivirkailija hymyn kera. Tiedän, siksihän täällä ollaan! Näyttäkää mulle nyt vaan heti ne tulivuoret ja siniset sammakot!

Sitten taksiin. Kuten Lonely Planet oli luvannut, taksikuskit täällä edustavat aina jotain tiettyä hotellia, ja tekevät mitä tahansa saadakseen sinut käyttämään sponsorinsa palveluja, jolloin heille tietysti lohkeaisi komissio. Oma kuskini vei minut väkisin budjettiani neljä kertaa kalliimpaan loukkuun luvaten, että jos mesta ei miellyttänyt, menisimme oitis alkuperäiseen vaihtoehtooni. No, eihän se tietenkään miellyttänyt ainakaan lompakkoani, joten jatkoimme ennalta valitsemaani Casa Leoniin, joka osoittautuikin hyväksi ja siistiksi paikaksi. Majataloa pyöritteli sveitsiläinen heebo, joka totesi kaikkiin kysymyksiin "Jawohl!"

Ensitöikseni avasin Costa Rica Today -lehden, odottaen värikästä ja iloista sanomaa, mutta siitä iloisuudesta voitiinkin sitten olla montaa mieltä:

En mä tätä ihan odottanut...

Nyt siis olin vihdoin määränpäässäni ja huomenna saisin oman kämppäni. Jännitti, eikä uni ollut tullakseen. Katsoin varmaan viisi jaksoa Lostia ennen nukahtamistani - ja maistelin hiukan Panaman kentältä mukaan tarttunutta 8-vuotista Bacardia. Laatuaikaa parhaimmillaan!

Lost on muuten parasta mitä telkulla on pitkään aikaan ollut tarjottavanaan. Hyvin kirjoitetut - ja ennen kaikkea loistavasti castatut hahmot, kiinnostava ja omaperäinen tarina, oikeasti yllättäviä käänteitä. Katsokaa ja rakastakaa sitä!

Whatta Fukk???

Joku yrittää tuhota meidän hostellin seiniä aliääniaseella!!! Kadulla on aivan hillitön meininki ja ikkunat tärisee raameistaan! Koeta nyt sitten tässä seurata korkekulttuuria (Lostia). Hiljaa äpärät! Tänään on vasta torstai!

Käväisin tuossa pimeän saatua uskaliaasti vielä kolmen kilometrin päässä Pohjois-Quitossa jalan. Ajattelin kipaista KFC:sta tai Burger Kingista jotain syötävää, mutta ensimmäinen pikaruokaketju olikin ilmeisesti jostain lattarimaasta kotoisin oleva KFC -tyylinen kanapaikka, johon nälissäni oli tyytyminen. Hauskaa kuriositeetti oli, että burgerin ja papasten kanssa sai tarjottimelle muovihanskat. Siis sellaiset jotka tulee Garnierin hiusväripakkauksessa. Vähän aikaa ihmeteltyäni vedin kintaat käteen ja otin burgerin haltuun. Homma toimi itseasiassa todella hyvin, sillä nyt ei tarvinnut huolehtia majoneesin valumisesta sormille servetin reunojen yli, eikä ranskalaisten syöminenkään ole ikinä tuntunut hygienisemmältä.

Takaisintulomatkalla olikin sitten pikkuisen äksöniä. Päätin oikaista aution näköisen tienpientareen kautta ja juuri kun luulin selvittäneeni osuuden, vastaan loikki kolme paikallista liimanhaistelijaa. Pisin tyypeistä alkoi oitis louskuttamaan, josko cringolla olisi viskata 50 centavoa. Totesin mahdollisimman itsevarmasti, että ei just tällä hetkellä satu olemaan. Kaverit ilmeisesti pelästyivät ihonmyötäisen paitani alla kiivaasti sykkivää kolossaalista rintalihaksistoani, sillä parin epähyväksyvän ilmeen jälkeen he jatkoivat matkaansa. Olin jo varma, että viimeinen yö Quitossa koituisi sittenkin kohtalokseni...

Kohta nukkumaan. CR, here I come!!!

Dia 16: Riot On! vol. 2

EKSTATIKKK!!!

Sain läppärini (omat musat) takaisin Bolivialta, joka erittäin ystävällisesti oli pitänyt huolta siitä koko Ecuadorissa olomme ajan. Ei muuta kuin Beastie Boysia heti nappeihin - SABOTAGE!!! Pirun kummallista muuten että tässä blogatessa ei o umlaut toimi vaikka ä toimii.

Aamulla käväisin hakemassa Suomeen jääneen Quito - San Jose tikettini läheisestä matkatoimistosta (kiitti vielä superpaljon, Antti) ja sitten Tanian ja Bolivian kanssa viimeisille Ecuador -shoppauksille.

Vanhan kaupungin laitamille saapuessamme näky oli aika epäeurooppalainen: satoja metrocamoon pukeutuneita mellakkapoliiseja seisoi pääteiden varsilla kilvet ja rynnäkkokiväärit tanassa kyynelkaasumaskit vyollä. Huh. Mua alkoi jo vähän epäilyttämään koko idean järkevyys - viimeistään siinä vaiheessa kun tiukkailmeinen upseeri keskeytti matkantekoni sanoen, ettei turisteilla ole mitään asiaa keskustaan. "Onneksi" Bolivia tuli hätiin ja selitti, että olen heidän seurassaan, ja pääsimme etenemään suoraan leijonan kitaan. Harmi, että kamera oli hostellilla, siksi vaikuttava oli näky. Huolestuneisuuteni kasvoi entisestään, kun tajusin, että suurimmalle osalle näistä mellakoitsijoista jenkkien öljy-yhtiöt (nyt ö sitten taas toimiikin) ovat kuin punainen vaate, ja itse olin tietysti vetänyt aamulla niskaan prätkätakkini, jossa komeilivat värikkäinä niin Shellin kuin Essonkin kangasmerkit. Sisäistin viimein englanninkielisen termin "sitting duck".

Bolivia kertoi, että hallitus oli tehnyt jotain ei-niin-pelimiehen liikkeitä liittyen tyoläisten palkkoihin, ja että siksi odotettavissa oli jonkinnäkoisiä mielenosoituksia. Siinä sitten pähkäiltiin suhtautumista poliisiin eri kulttuureissa: sikäli kun poliisi on Suomessa ystävä (ainakin meille äidin pikkuenkeleille), niin Ecuadorissa lain koura on pikemminkin alistuksen rautainen nyrkki, jonka näkeminen aiheuttaa pelkoa ja inhoa myös lainkuuliaisessa väessä.

Keskusta oli kuitenkin rauhallinen ja pääsimme vierailemaan mm. San Fransiscon kirkossa, joka kolonialistiseen tyyliin oli ehdottoman upea. Harmillista, että Costa Rican miltei koko kolonialistinen arkkitehtuuri on tuhoutunut alueelle niin tavallisissa maanjäristyksissä. Toivottavasti mun hallintokauden aikana ei tuu liikaa lisädamagea...

Tällä hetkellä bloggaan siis vihdoin ilman tuntitaksaa vanhalla rakkaalla läppärilläni, joka ei ole vielä muuttunut Powerbookiksi, vaikka pussailen sitä alituiseen. Todella outoa olla ihan yksin kahden viikon jälkeen ilman mitään iltapäivä/iltasuunnitelmia. Taidan nauttia rauhasta, oikaista ja katsoa muutaman jakson Lostia ehtoon ratoksi. Suomessahan se alkoi tänään, mutta mulla onkin kaks ekaa siisonia läppärillä, njäh njäh...

Dia 15: To hell and back!

Herasin aamulla mukavasti puoli viisi aamulla, silla ainut jarkeva bussi Guayaquiliin, josta minun siis piti ottaa bussi Quitoon, lahti Montañitasta tasan viidelta. Onnekseni olin ajankohdasta johtuen alkumatkan totaalisessa horroksessa - sen verran vauhdikasta menoa oli taas luvassa rannan pikkuteilla.

Ecuadorin suurin kaupunki, noin merenpinnan tasolla sijaitseva Guayaquil olikin sitten aamuyhdeksan korventavassa auringossa aivan helvetillinen kokemus. Olin fiksuna juonut bussimatkalla pari litraa vetta, jotta edellispaivan auringonpistoksen oireet pysyisivat bussimatkan ajan kurissa. Hyva idea muuten, mutta kun bussimatka kesti nelja tuntia, eika bussissa ole lainkaan vessaa, alkoivat loppumatkasta kaikki mieleen muistuvat rukoukset ja joogamantrat olla kriittisen tarkeita itsekunnioituksen sailyttamisen kannalta. Bussista ulostauduin pikaisesti Guayaquilin kaaoottiselle bussiterminaalialueelle, jossa kojujen pitajat lakaisivat kuolleita torakoita ja heinasirkkoja jarjettoman isoihin kekoihin elavien lajitoverien hyppiessa lukuisina vierella. Yuk! Lahin baño tuntui olevan saavuttamattoman kaukana.

Posliinitaivaan jalkeen aloitin pitkan talsimisen pitkin 8-kaistaisen paatien vartta Transportes Ecuadorin terminaaliin. Mika oli tuntunut tulomatkalla taksin kyydissa kivenheitolta olikin jalan +45 asteen patsissa reppu selassa melkoisen tuskainen kokemus. Asiaa ei yhtaan auttanut edellispaivalta periytyvan, auringonpolttaman ihon responssi kuumuuden, hikoilun ja repun hihnojen hankauksen yhteisvaikutukseen. Aaargh! Henkilokohtaisesti pyrin pysymaan poissa tuosta saastaisesta ja tukahduttavasta kaupungista lopullisesti, enka suosittele visiittia kenellekaan muullekaan.

Sitten olikin edessa yhdeksan tunnin istumisurakka Quiton bussissa. Asteittain viileneva ilmasto korkeuden kasvaessa tuntui ekstaattiselta ja helpotti projektia huomattavasti. Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan, etta selviaisin paivasta sittenkin hengissa. Edes ehka maailman huonoin bussileffa Boa (Boa Prehistórica) ei onnistunut lannistamaan fiiliksiani. Leffassa antarktikselle vankilaa rakentava korporaatio tormaa satametriseen boaan, joka luonnollisesti syo kaikki. Just joo. Mista lahtien kuristajakaarmeilla on ollut myrkkyhampaat?

Edelleen jouduin ihmettelemaan, mika Ecuadorilaisten bussikuskien itsemurhaviettia jatkuvasti ruokkii. Kaksikaistaisella (siis yksi per suunta) kiemurtelevalla vuoristotiella bussinrotiskomme nimittain peittosi yhdella ohituksella mm. kolme pienempaa bussia, muutaman henkiloauton ja halytysajossa olevan poliisiauton! Koetin olla katsomatta alas, mutta uteliaisuus voitti...

Nyt siis takaisin Quitossa ja tunnelma on kuin olisi palannut kotiin isosta pahasta maailmasta. Kaikki tuntuu jotenkin kotoisalta ja tutulta ja Magic Bean on kylla hostelli vailla vertaa. Kavin illalla viela vaihtamassa viikon vanhan disintegroituneen taskusanakirjani uuteen ja metsastamassa after sunia, jota oli aivan mystisen vaikeaa loytaa edes apteekeista ottaen huomioon, etta mesta on 20 kilometria paivantasaajalta.

Taalla ollessa olen huomannut muuten hassun populaarikulttuuri-ilmion: joka toisessa julkisessa paikassa (baarit, kaupat, ym) soitetaan joko Cypress Hillin uudempia tai The Curen vanhempia levyja. Tama patee niin vuoristossa ja rannikolla. Kummaa.

Mut ei muuta mitista. huomenna viimeinen kokonainen paiva Ecuadorissa ja sitten kutsuu Vali-Amerikka!

Dia 14: Suomalainen liha palaa sittenkin

Tanaan otettiin iisia, eli aamulla hoidettiin pakollisia juttuja ja paivemmalla maattiin biitsilla. Suomalaisen miehen uhma kostautui luultuani, ettei monta paivaa surffattu nahka enaa juuri auringosta olisi moksiskaan. Ei tullut huomioitua, etta surffaus tapahtuu aamun ja myohaisen iltapaivan nousuvesien aikaan. Keskipaivalla aurinko paivantasaajan tuntumassa on edelleen armoton. Tuli siis vahan kartsattya (ei oikeesti pahasti) ja lievan auringonpistoksen jalkioireissa olikin sitten mukava illalla tuijottaa ´Super Size Me´-leffan suolileikkausta close-uppina. Bjork!

Illalla kaytiin viela paakadun kulman takana siistissa intialaistyylisessa ravintolassa, jossa henkilokunta teki pastankin alusta loppuun taikinasta lahtien. Kurniva nalka vain vahan haittasi vaivannaon arvostusta, kun kaveri rullasi pastaa 40:tta kertaa pastamankelin lapi. On se jo ihan hyva. Nyt potya poytaan! Ruoka olikin kylla sitten ihan eri kaliiberia kuin paakadun tusinamestoissa, joissa kaikissa on sama ruokalista.

Dia 13: What the #$*! Do We (K)now!?

Tanaan olikin yksi niita reissun mielenkiintoisimpia paivia, silla aamuisen jo pakolliseksi muodostuneen surffisession jalkeen paatimme vuokrata konkelit ja sotkea vajaan kymmenen kilometrin paahan Samai Center -nimiseen New Age paratiisiin, josta aiemmin tapaamamme jenkkipariskunta Don ja Renée olivat kertoneet. Ecuadorilainen maaseutu ei tarjoa ihan niita henkeasalpaavimpia maisemia, mutta rannanpuolella oli aika ajoin ihan mukavat nakymat.

Fillarit eivat olleet mitaan retkipyoria, vaan nykysuuntauksen mukaista custom/streettikamaa. Tama tarkoitti mukavaa rullausta tasaisella asfaltilla, mutta tien kaantyessa ylospain oli luvassa ohimosuonet rajayttavaa puskemista, mika ei +40 asteen porotuksessa ollut kovinkaan terveen tuntuista. Nahtiin pari mojovaa roadkilliakin, mutta herkkamielisia kun olimme, emme kyenneet naita iloksenne kuvaamaan. Samai center oli pahaksi onneksi aivan demonisen korkean vuoriston keskella, joten laihduimme pyoria ylos taluttaessamme varmaan 10 kiloa per palanut nena. Kumma kylla, loysimme perille ilman sen kummempia kommelluksia.

Perilla meita odotti lammin vastaanotto. Don ja Renée istuivat vastaanottorakennuksen terassilla seurassaan keskuksen isantapariskunta Ed ja Tania, seka naiden supersuloinen tytar Josephine. Tyypit yllattyivat ja ilahtuivat silminnahden tulostamme ja ensitoiksensa tarjosivat vasyneille matkaajille tuoretta hedelmamehua ja todella maukkaita kauraleipasia. Yllatykseksemme Ed puhui myos hieman suomea, silla oli ollut ensimmaisissa naimisissa suomalaisnaisen kanssa.

Seka Ed etta Don ovat entisia tietokoneohjelmoijia ja oikein fiksuja heeboja. Kummatkin olivat jattaneet entiset tyonsa seuratakseen ns. korkeampia paamaaria: Don oli perustanut vaimonsa kanssa luomuravintolan ja Ed oli lahtenyt nykyisen ecuadorilaisvaimonsa kanssa Etela-Amerikan sademetsiin ottamaan oppia alkuperaiskansojen tavoista. Pitkan pimeimmassa viidakossa oleskelunsa aikana Ed ja Tania opettelivat Shamaanien saloja ja ovatkin ilmeisen kultivoituneita naissa taiteissa, silla palattuaan viidakosta he perustivat nyt vierailemamme Centerin, jossa pitavat mm. ayahuasca -rituaaleja ja parantamisessioita.

Juttutuokiot miesten kanssa olivat aarimmaisen antoisia, ja aiheet vaihtelivat tietokoneiden bio-ohjauksesta kvanttifysiikkaan ja Bruce Leen filosofioista marihuanan kasvatukseen. Lopulta kaikki kuitenkin palasi eri kasveista saatavien sokerilaatujen vaihtelevista vaikutuksista kauraleipasten makuun. Keskustelujen tuloksena allekirjoittaneeen nakoalat laajenivat jalleen hieman entisestaan. Taas oli myos todettava, etta matkailun parasta antia aina on tormaaminen mita epatodennakoisimpiin keskustelukumppaneihin.

Ed joutui lahtemaan jo melko aikaisin, mutta vaimonsa Tania naytti meille vierailumme paatteeksi hieman Samai Centerin aluetta, johon kuului mm. heidan aivan upea kotinsa. Upealla tassa en tarkoita viimeisen paalle olevaa laajakuva-tv:ta, vaan sita, miten harmonista ja yksinkertaisen kaytannollista kaikki oli, ja miten saumattomasti rakennukset sulautuivat osaksi ymparoivaa aluetta ja metsaa. Ja miten kasittamattoman upeat maisemat asunnosta oli metsan yli parin kilometrin paassa siintavalle merelle! Ajattele istuvasi terassillasi aamukahvilla tukaanien ja haukkojen aannellessa viereisissa puissa. Pantterin vierailu ananaksia pursuavalla kasvimaallasi on tavallinen naky, eika kiinnita huomiotasi sen enempaa. Sen sijaan keskityt ihailemaan ryhavalaiden kisailua kauempana merella, jotka toki nakyvat hyvin paljaalla silmallakin, mutta joita paatat silti tirkistella lahemmin kaukoputkellasi. Tuntuuko 2h+k+s toolossa viela haluttavalta?

Ihan lopuksi kavimme viela keskuksen rituaalimajalla, jossa parantamisriitit ja ayahuascamatkat suoritetaan. Huoneen taytti mystinen suitsukkeiden ja huumaavien kasvien tuoksu, ja avoimen seinan aarella oli metsaan pain antava trippi-istuin, josta saattoi tarkastella sielunelaintensa esiinmarssia puiden keskelta. Far out.

Palasimme samaa reittia ennen auringonlaskua paat taynna tuoreita ideoita, ja kavimme viela virkistavalla iltauinnilla ennen leffakahvilaan vetaytymista. Kuin sokerina paivan pohjalla luvassa oli Charlie Kaufmanin "Eternal sunshine of the spotless mind", joka muutenkin oudon paivan jalkeen tuntui oikein todella oudolta. Mutta tosiaan, yksi reissun palkitsevimmista paivista oli taten takana ja yon unet olivatkin aika mielenkiintoisia...

Dias 11 & 12: No hay subtitulos

Surf -meininki jatkui jo kolmatta paivaa ja tanaan oli vuorossa aamusessio. edellisiltana oli himpun verran vaikea menna nukkumaan kun paikka tayttyi viikonlopun kunniaksi juhlivasta kansasta, eivatka hostellimme seinat ole juuri pahvilevya kummemmat. Herattyamme fiilis oli kuitenkin hyva ja taas tuli vedettya itsensa aika piippuun ennen lounasta ja hyvin ansaittuja paivaunia 2. kerroksen terassin riippumatossa. Iltapaivalla kuvailin hieman ymparistoa, minka tuloksena muutamia otoksia alla.

Meidan hostelli on La Casa Blanca -kyltin oikealla puolella

Illallinen syotiin vastapaisessa raflassa, jonka terassilla oli taas karvatassuja joka lahtoon: isoa, pienta, karkeaa, sileaa, naarasta, urosta, nalkaista ja kiimaista. Paikalliset tyontekijat eivat hatistele koiria asiakkaita hairitsemasta, vaan ne ikaankuin kuuluvat fiilikseen. Illallisen puitteissa tavattiin myos maailmaa kierteleva freelance -ohjelmoija Tim, jonka kanssa otettiin muutamat mojitot. Tim lahti kuitenkin ajoissa nukkumaan, silla noudatti ilmeisen terveellisia elamantapoja. Me jatkettiin aamuseiskaan, silla lomalla ei tarvii tsempata. Ja oltiinhan me tietty urheiltukin jo monta paivaa, eli nollaus oli paikallaan.

Look into my eyes and tell me you don´t want me...

Montañitan yoelama on paikan pikkuruisesta koosta huolimatta oikein vilkasta. Paakadulla oli hieno tulitemppuilu/capoeiranaytos, jonka paatteeksi paikalliset teinit rullasivat ympari 20x20 metrista korttelia Mitsubishi Pajeroissaan. Todella ihmeellista, etta kaikkien piti tunkea kiesinsa yokerhojen muutenkin ahtaalle edustalle parkkiin, vaikka korttelin paasta alkaa suhteellisen tilava hiekka-aro. Ainoat yokerhotyyliset mestat on rannalla, ja tanssilattiana toimii rantahietikko. Strobot oli paalla yhta soittoa koko illan ja eraassa mestassa oli tanssialueen keskella iso nuotio, jonka ymparilla oli aika primitiivinen umzumhumzum -rituaalimeno. Seuraamme liimautui pari paikallista neitokaista, jotka pyrkivat hanakasti hostelliimme - siitakin huolimatta, etta toisen poikaystava oli koko ajan mukana. Muutenkin tyyppien seurueessa liikkui tosi omituista ainesta, joiden fiilikset vaihtelivat maanis-depressiivikoille ominaiseen tapaan. Kieltaydyimme luonnollisesti seurasta, vaikka tyon takana se olikin.

Sunnuntaina herattiin kolmelta ja lekoteltiin lempeassa puolipilvisessa saassa merituulen hyvailtavana. Aika perus dagen efter. Nyt illalla mennaan katsomaan joku Ecuadorilainen leffa, jonka juoni jaa minulle todennakoisesti suht hamaraksi.

Dia 11: Surffaus ja zen

Aamun aallot takana ja ruoka maittaa jalleen. Surffaus vaatii hemmetisti voimia ja karsivallisyytta, silla 60% aktiviteetista on melomista 39% venailua ja 1% aalloilla ratsastamista. Vimmatun ja pitkallisen vasta-aallokkoon melomisen jalkeen jaadaan selalle odottelemaan sopivaa aaltoa, jonka osuessa kohdalle tuleekin sitten kiire tahdata laudalla hetkeen mikrosekuntia ennen aallon murtumista, eli juuri kun vesiseina on miltei pystysuoraan takanasi. Tama onkin sitten aivan pirullisen vaikeaa. Mikali aalto ohittaa sinut liian aikaisin, se nostaa sinut vain hellasti ilmaan jatkaakseen matkaansa ja jattaakseen sinut odottelemaan seuraavaa. Mikali aalto taas murtuu juuri ennen kuin se on kohdalla, se hyokyy suoraan paallesi ja silloin tuntuu kuin olisi sukkana infernaalisessa pesukoneessa. Lisaksi huuhoudut rannalle asti, jolloin koko melomisurakka on jalleen edessa.

Jos menee kauemmas ja syvemmalle, missa aallot ovat olemattomia, voi lekotella rauhassa ja kerata voimia samalla kun seuraa ihmeissaan pelikaanien matalalentoa parhaimmillaan parin metrin etaisyydelta. Se jos mika rauhoittaa kummasti ja saa Suomen, tyot ja kouluhommat siirtymaan valovuoden paahan. Tosin, kuten huomasin tanaaamuna, pidemmalla aallot eivat myoskaan liikuta sinua rantaan pain, vaan pahimmillaan joudut rannasta poispain kulkevaan virtaukseen, josta pois melominen onkin taas aika projekti...

Dia 10: Et ikina unohda ensimmaista aaltoasi...

Kohtaaminen oli suunniteltu jo ennen kuin tahdet ja planeetat oli luotu. 27,5 vuotta syntymani jalkeen jumalten kasi viimein lahetti liikkeelle tuon taivaallisen vesimassan jostain tyynenmeren valtavalta selalta Hawaijin saarten etelapuolelta. Tuulen nopeudella se lahestyi olinpaikkaani keraten voimia El Niñosta, ohittaen matkallaan galapagossaaret ja saavuttaen viimein maaranpaansa, Montañitan rannikon. Olin valmiina nahdessani vetisen muurin nousevan kymmenia metreja takanani ja vaikka aavalle melomisesta riutuneet kateni tuskin enaa tottelivat, piiskasin itseni viela viimeiseen vauhdinottoon, jotta paasisin tuon smaragdinvihrean kaunottaren selkaan mahdollisimman sulavasti. Tunsin adrenaliinin syoksahtavan suoniini samalla kun lautani nousi hetkessa puolitoista metria ilmaan aallon tarttuessa mitattomaan lastuuni. Tata varten olin harjoitellut tunteja ja tunteja ja tiesin etta nyt olisi se hetki, jolloin poikuuteni todella menetan. Vauhti kasvoi eksponentiaalisesti sekunti sekunnilta ja nostin ylaruumiini laudasta opetetulla tavalla kasieni varaan. Enaa takajalka vakaasti laudalle ja siita etujalan kautta pystyyn. Rannan rikkoutuneilla aalloilla leikkiminen olisi kohta historiaa, ja paasisin rantojen pronssisten sankareiden seuraan kaikkien ihailevien katseiden kohteeksi...

Harmi etta innostuin liikaa ja liukastuin laudalta.

Huomenna uudestaan.

Dia 9: Everybody´s gone suuurfiiing...

...Ainakin Simpe ja meitsi! Paivan alku oli nihkea herattyamme kuudelta surffitunnille vain huomataksemme, etta taivas oli jalleen pilvessa, kuten ilmeisesti myos opettajamme, josta ei puolentoista tunnin odottelun jalkeen nakynyt merkkiakaan. Respan chico totesi, etta surffiprofessorit voivat joskus jattaa tulematta aamutunneille, mikali aallot eivat ole suotuisat - ihan ymmarrettavaa, mutta vois tietty maksaville asiakkaillekin ilmoittaa. Jotenkin olimme jo kuitenkin omaksuneet paikan huolettoman meiningin, emmeka jaksaneet asiasta sen enempaa kiukutella, vaan menimme viela puolen tunnin nokosille.

Herattyamme uudestaan aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta ja suuntasimme oitis biitsille sovittuamme uuden alkeistunnin neljaksi. Tama oli tosiaan ensimmainen paiva, jona oli oikeasti mahkut saada brunaa pintaan ja paivantasaajalla kun ollaan, oli rasvapurkki enemman kuin tarpeen. Kaikesta huolimatta onnistuimme mielestani valttamaan perinteisen suomalaisen rapupuvun hankkimisen kohtuu hyvin - Simpe vain valitteli hieman nanniensa karahtamista.

Anteeks ja kiitos - ma tiedan etta taa sattuu...

Viime entryyn kirjoitin, ettei taalla ole surffauksen lisaksi kuin torakoita. Olin vaarassa. Taalla on nimittain aivan hemmetisti koiria joka puolella. Kaikki kulkevat vapaina ja kukaan niista ei nayta kuuluvan kenellekaan. Todella omituista hommassa on se, etta koirankakkaa ei ole missaan. Mikali Ecuadorilaiset ovat keksineet kakattoman koiran, niin Suomeen naita ja akkia - kevatkin voisi olla ihan oikeasti nautinnollista aikaa! Yksi karvakorva tuli jopa kanssamme seuraamaan hengenpelastajien sulkeistreeneneja.

Lounaalla tapasimme hippisukupolvea edustavan jenkkipariskunnan, joka oli taalla pitamassa terveysruokaan painottuvaa kokkikurssia. Tyypit oli ihan hauskoja ja fiksun oloisia ja kutsuivat meidat johonkin new age kommuuniin puolen tunnin bussimatkan paahan. Siina sitten parannettiin maailmaa ja haukuttiin lihavat jenkkiteinit ja ylistettiin eurooppalaista ruokapolitiikkaa ja -kulttuuria - CAP ei tosin tullut puheeksi :)

Paivan ehdoton kohokohta oli tietysti paljon odotettu surffitunti, jonka meille pitivat kaksi paikallista vaahtosammutinta. Oman shifuni hopinoista en tietysti auttavalla espanjantaidollani tajunnut puoliakaan, mutta elekieli toimi hyvin ja olinkin aallonharjalla pikaisesti. Jaimme viela tanaan suht rantaan ratsastamaan jo murtuneita aaltoja, mutta fiilis oli silti upea! Tata on saatava Costa Ricassa lisaa - syon koko kevaan vaikka riisia ja papuja jotta saan oman laudan!

En oo ikina nayttanyt nain hyvalta Suomessa!

Vastoin rennon alakulttuurin luomaa kuvaa, surffaus onkin todellista kamppailu-urheilua! Aina paastyasi uimalla/kahlaamalla/naiden sekoituksella 5 metria merelle pain, seuraava aalto heittaa sinut 10 metria rannan suuntaan. Homma tuntuu aluksi kyntoauran raahaamiselta betonisuossa, mutta taitojen karttuessa voi hommata pienemman laudan, joka on helppo luovia avomerelle aaltojen lapi. Sitten ei muuta kuin julmettua kroolausta aallon menosuuntaan ja harjalla ylos. Helppoa? Yllattavan.

Se talla kertaa Montañitasta. Nayttaa silta, etta olemme taalla viela ainakin muutaman paivan, silla huomenna on taas uudet aallot ja laudat on jo varattu...

Dia 8: It´s raining dude!

Montañita ei nayttanyt tanaan parhaita puoliaan. Koko paivan oli harmaata ja sateista, joten paatimme kayttaa ajan hyodyksi kirjoittamalla blogeja. Mulla meni ainoastaan 7 tuntia blogger.comin ja flickr.comin operoimiseen nettikahvilan uskomattoman hitailla yhteyksilla.

Montañita muuten on yllattavan pieni ja dedikoitunut paikka. Koko elama keskittyy parin pienen ja kevytrakenteisen ravintola/hostellikorttelin ymparille, joiden lisaksi kylassa ei ole juuri mitaan - paitsi torakoita. Kaikki taalla puhuvat surffauksesta, surffauksesta ja surffauksesta ja fiilis on huomattavan rentoa, mika patee myos palvelun nopeuteen. Tilatessasi drinkin poytaan voit olla varma siita, etta pysyt janoisena niin kauan kuin tiskilla keikkuu yksikin chica. Baarimikot tekevat kaikkensa kellistaakseen skandinaavikaunottaret ja nailla puolestaan on taysi tyo selvittaa, ketka ovat todellisia surffiguruja (joiden seurassa hengailu siis kasvattaa katu-uskottavuutta), ja ketka vain hellyydenkipeita Munchhauseneita.

Mojitot ovat aivan hemmetin hyvia, silla paikallinen tapa on jattaa mikserit pois jaykan eduksi. Toimii meille suomalaisille :) Simpe tosin varas meille surffikurssin aamuseiskaksi, joten illan houkutuksille antautuminen jai vahiin myos tanaan. Ehka huomenna jo tsekataan myos aamubileet...

Mutta sepa siita jalleen. Nyt kun olen kuronut kiinni alkumatkan aikana kertyneen bloglagin, niin postauksia voi odottaa vahan tiuhempaan tahtiin.

Dia 7: Hyva bussi, kamala bussi & hasardipaku

Tama paiva kaytettiinkin sitten yksinomaan autossa istumiseen, eli kuvia ei tullut otettua.

Bussi Quitosta Gualajaquiliin oli ihan ok - tosin nahtiin King Kong jo toista kertaa parin paivan sisalla ja telkut dosissa on aina taysilla. Korvatulpat olisivat siis olleet tarpeen.

Gualajaquilista eteenpain olikin sitten pimeaa ja aika helvetin pelottavaa kyytia bussinrotiskossa, joka vaatimattomasta ulkomuodostaan huolimatta oli ilmeisesti varustettu rakettimoottorilla ja nitroilla. Puolivalissa parin tunnin matkaa paatin vain laittaa silmat kiinni ja rukoilla.

Santa Elena oli todella onneton loukko ja vaikka aluksi ajattelimme jaada yoksi ennen jatkamista aamulla Montañitaan, tulimme pian toisiin ajatuksiin. Meidat poimi samantien kyytiin pakettiauton virkaa joskus 70-luvulla toimittanut leivanpaahdin, johon oli ahtautunut noin 20 ihmista. Aluksi epailimme, etta kaverit vievat meidat vain seuraavan kulman taakse ja sen jalkeen blogitamme enaa valhallasta. Onneksemme erehdyimme, ja systeemi olikin vain paikallinen kimppakyyti. Ihmettelen edelleen, miten hakkyra pysyi kasassa - sisavalokin sammui joka toisessa toyssyssa ja syttyi jalleen seuraavassa.

Montañitan surffikyla oli hereilla viela saapuessamme paikalle, mutta emme jaksaneet paivan matkustamisen jalkeen enaa riekkua, vaan painuimme hostelliin ja punkkaan.

Dia 6: Alkuperaiskansojen taikajuomia ja viidakossa samoilua

Heratys oli illan bileiden jaljilta hieman nihkea, mutta aamupalan jalkeen kone hyrrasi taas kuten pitaakin. Oppaanamme paivan riennoissa oli edellisillalta tuttu viidakkovesa, jonka nimen olen unohtanut (taman takia bloggaaminen pari paivaa jalkijunassa on huono idea). Kiertelimme jalan ja kanootilla ymparoivaa seutua ja kavimme seuraamassa mm. ruukunvalmistusta alkuperaisperheen kotona.

Ilmestyskirja 2006

Morphon siipikarkivali saattaa olla 35 senttia

Oppaamme kertoili meille viidakon kasveista ja elaimista seka uskomattoman kekseliaista tavoista, joilla alkuperaiskansat kayttavat naita hyvakseen selviytyakseen viidakon armottomassa reality-showssa. Maatalossa ammuimme myos puhallusputkella ja tarkastelimme kotipuutarhan hallusinogeenisten kasvien valikoimaa. Kyseisia kasveja, mm. ayahuascaa saivat myos turistit koettaa, mutta omalla vastuulla ja mieluimmin shamaanin lasnaollessa. Olis ollu nastaa mutta lahto koitti liian pian. Syotiin sentaan sitruunamuurahaisia elavana suoraan puusta!

Bullseye! (Osuin ihan oikeastikin maaliin - 3. yrityksella)

Oppaamme tiesi kaiken kasveista - ja liikaa hassuista kasveista

Kavimme viela huikean voimakkaassa vesiputouksessa kylpemassa ja kisailimme putouksen alta uimisessa. 38 metrista putoava vesi muuten tuntuu selkanahassa samalta kuin olisi miljoonan metallisen kuulalaakerin vasaroitavana - rankempaa kamaa siis.

Iltapaivalla soimme viela lounaan viidakon keskella ja sitten takaisin Quitoa kohti.

Dia 5: suuntana Baños

Baños on noin 3,5 tunnin bussimatkan paassa Quitosta ja kuulu kuumista lahteistaan seka lukuisista vesiurheilumahdollisuuksista. Koska olimme paikalla vasta puolenpaivan jalkeen, meilla oli aluksi vaikeuksia loytaa enaa paikkoja seikkailuille, mutta viimein loysimme jarjestajan, joka sai meidat mukaan viela saman paivan tourille. Otimme saman tien yon yli kestavan reissun, johon kuului lauttasetin lisaksi yokavely viidakossa, yopyminen bambumajoissa samaisen puistikon keskella ja seuraavana paivana viela aktiviteetteja, joista lisaa seuraavassa entryssa.

Itse rafting kokemus oli hillittoman hauska. Kontrastina Suomeen taalla oppaiden tarkoituksena nayttaa olevan poloisten turistien keikauttaminen lautasta ulos pahoissa paikoissa. Kahden tunnin laskun aikana dippauksia ehtikin kertya aika laja kullekin. Lauttamme kippari Patricio ja kanootilla vieressa ketterasti temppuileva Enrique pitivat koskien valilla tunnelmaa ylla darraisella vitsailulla ja laulunlurituksilla. Olivat kuulemma aiemmin viikolla duunanneet koko Hollannin tyttojen lentopallojoukkuetta. Niin varmaan...

Iloiset veikot Patricio ja Enrique

Raftingin jalkeen vuorossa oli viela automatka Sademetsan keskelle majakylaan ja sightseeing ymparoivassa viidakossa. Pimean aikaan viidakon elaimet ovat liikkeella saalistuspuuhissa ja hyonteisista tulikin otettua muutama hyva otos, ennen kuin rankkasade katkaisi retkemme ja palasimme pikaisesti takaisin majoille.

Rukoilijasirkkatyylin kiistaton mestari

Kaveri oli kuulemma myrkyllinen. En ottanut selvaa.

Sademetsaa ei kutsuta turhaan juuri siksi. Vaikka luulin olleeni hyvin varustautunut niin luonnon edessa oli taivuttava. Kaupunkilaisen luja usko goretexin kaikkivoipuuteen mureni sita mukaa kun vesi tursusi hupunsuusta, hihoista, ja housujen kaikista kolmesta aukosta. Tunsin itseni ihmispesusieneksi.

Ei auttanut

Illalla menimme viela majakylamme "ravintolaan" oluelle. Paikalla oli myos jenkkilainen yliopistoryhma, joka olisi voinut olla ihan hyvin suomalainen ylaasteen luokkaretkiseurue. Sen verran holhoavaa roolia opettaja piti ylla. Yksi ainoa jenkkitytto jai kanssamme turisemaan illallisen jalkeen, mutta olutta han ei sentaan tohtinut ottaa - oli kuulemma nahnyt humalaisen ihmisen elamassaan kaksi kertaa ennen meita. Me kuitenkin kompensoimme tyhjentamalla koko keittion oluesta (tarjoilijat olivat menneet nukkumaan jo ajat sitten) ja pitamalla muita seurueen jasenia kaikesta huolimatta ajan tasalla keskusteluidemme aiheista lapi yon (majojen seinat eivat olleet juurikaan paperia kummoisempaa eristetta). Elaman ensimmaiset viidakkobileet on nyt siis koettu ja hauskaa oli.

Amanda, Seppo, meitsi ja Simpe juhlafiiliksissa

Dia 4: Paivantasaaja & beyond

Aamun lehti kirjoitti edellispaivan mellakoista ja kuvat oli aikaa rankkaa settia ottaen huomioon, etta olimme kulkeneet kuvan ottamispaikan ohitse vain hektea ennen tapahtumia. Tuolloin paikalla oli jo naamioituneita nuoria, mutta Seppo huomasi meiningin ajoissa ja kaantyi sivutielle. Meidat olisi cringoina todennakoisesti kivitetty, silla mellakat johtuvat Jenkkilaisten oljy-yhtioiden riistomeiningista Ecuadorin itaisella sademetsaalueella, jossa jossa porauksen aiheuttamat lieveilimiot tuhoavat ymparistoa ja koyhdyttavat kansaa entisestaan. Hyi hyi, Texaco!

Magic Bean pastellinsinisessa talossa vasemmalla

Lahdimme Quitosta jo ajoissa pohjoiseen sijaitsevalle vuoristoalueelle maisemia tiirailemaan. Seurueeseen liittyi edellispaivan toimijoiden lisaksi Bolivian ja Tanian isukki, joka arkeologina tuntui tietavan paljon kaikenlaisista asioista. Oman espanjankielentaitoni varassa kaiken tuon tiedon perimmaiset merkitykset jaivat tosin hieman pimentoon.

Eka stoppi oli luonnollisesti ekvaattori, mutta koska se kuulemma oli 200 metria vaarassa paikassa, emme jaaneet pollastelemaan tienoota sen enenpaa, vaan jatkoimme matkaa jattimaiselle tulivuoren kraaterille, joka oli muodostunut joskus 4000 vuotta sitten suuren tulivuoren rajaytettya koko huippunsa ilmaan.

Seuraava etappi oli idyllinen vesiputous, jonka soljunnassa kavimme pesemassa avolavalla kertyneen matkan aikana kertyneet polyt pois paikoista. Vesi oli hieman vahissa vuodenajasta johtuen, mutta paasimme kuitenkin fiiliksiin ihan mukavasti.

Paivallisen kalastimme luonnollisesti itse, ja vaikka perkaus ja valmistus kuuluivatkin kalapuiston sisaanpaasymaksuun, on omin kasin pyydetty kala aina oma juttunsa.

Mika tahansa auto kay maalla taksista. Myos meidan pick-upimme.

Illalla teimme visiitin paikalliseen teinihelvettiin, jossa oli meno oikein kohdallaan. Ecuadorilaiset ovat nakojaan hulluna skahan, ja hittibiisien soidessa meno lattialla oli luokkaa piiripieni pyorii meets letkajenkka meets Slayerin keikan eturivi - siina jonkinlaista makua kliimaksista. Onneks oon treenannu parhaiden kanssa.